Nyt kun Ari on ohittanut viimeisen tärkeän niemen eli kiertänyt maailman myyttisimmän kallion – Kap Hornin – ympäri, on aikaa muistella Kap Hornin värikästä historiaa.  Varsinkin kun tähän historiaan liittyy sekä merirosvoja että kultakuumetta…

Kap Hornin löytyminen

Kap Horn, Chilelle kuuluva myyttinen kalliosaari Etelä-Amerikan äärimmäisessä kärjessä (55° 58’ S ja 67° 17’ W), “löytyi” ehkä vasta 1500-luvulla kun Hänen Majesteetillisen Korkeutensa (kaappari)laiva ruorissaan Francis Drake etsi reittiä Tyynellemerelle vuonna 1578.  Oliko Sir Francis Drake merirosvo vai sankari: Englannissa sankari, Espanjassa merirosvo.  Lisäksi on epäselvää kiersikö Drake Kap Hornin vai ei.  Joka tapauksessa Etelä-Amerikan ja Etelämantereen välinen n. 800 km leveä salmi nimettiin hänen mukaansa.  Englannin amiraliteetti salasi tiedon uudesta reitistä kunnes v. 1616 hollantilaiset Willem Schouten ja Jacob le Maire kartoittivat vaihtoehtoa Hollannin Itä-Intian Kauppakomppanian hallitsemille Hyväntoivonniemelle ja Magellanin salmelle (Tulimaan ja Etelä-Amerikan mantereen välissä).  Näistä Willem Schoutenin Eendracht (360 Gross Register Tons ~ 1020 m³,  65 miestä ja 19 kanuunaa) pääsi Tyynellemerelle mutta hänen veljensä Johan Schoutenin kipparoima Hoorne (110 GRT ~ 310 m³, 22 miestä ja 8 kanuunaa) paloi Patagonian rannikolla mutta miehistö pelastui Eendrachtiin.

“Matkalla etelään illalla 25. tammikuuta 1616 kovan lounaistuulen nostama korkea aallokko oli erittäin sinistä, mistä päättelimme saapuneemme Suurelle Tyynellemerelle”

“… 29. tammikuuta 1616 näimme jälleen luoteessa ja pohjoisluoteessa maata, joka ulottuu Magellanin salmesta etelään.  Korkeiden kukkuloiden lumenpeittämä maa, joka päättyy terävään kärkeen ja jolle annoimme nimen Kaap Hoorn.”

Vuonna 1624 Kap Horn paljastuikin saareksi ja joidenkin lähteiden mukaan Kap Hornin ohitus tapahtui 31. tammikuuta.

Kalifornian kultakuume

Etelä-Amerikka Panaman kannakselta etelään pysyi Espanjan hallinnassa, mutta englantilaiset valloittivat länsirannikon eteläisimpiä osia 1800-luvulla.  Englantilaiset huomasivat, että meritie oli nopen ja varmin tapa kulkea Amerikan itä- ja länsirannikon väli tai päästä Valparaisoon, uuteen amerikkalaiseen Eldoradoon 60 päivässä Lontoosta.  Ja vuonna 1848 löytyi kultaa San Fransiscon (entinen Yerba Buena) läheltä, 4000 km New Yorkista.  Luutnantti Bealelta kului uutisen viemiseen maitse Itärannikolle melkein kahdeksan kuukautta intiaanien, aavikoiden, vuorien ja tasankojen hidastaessa kulkua.  Joten meritie oli nopein: 13000 merimailia eli 24000 kilometriä (tuon ajan laivojen kulkiessa 100 – 140 mailia päivässä aikaa kului  100 – 130 päivää).

San Fransiscon redillä oli neljä laivaa v. 1848 mutta seuraavana vuonna jo 775.  Laivoja oli kaikentyyppisiä ja kantavuudeltaan sekalaisia.  Yhden vuoden aikana yli 90000 siirtolaista muutti rannikolta toiselta Kap Hornin kautta.  Reitti oli niin suosittu, että laivoista oli pulaa.  Bostonin rikkaat kauppiaat oivalsivat markkinat ja rakensivat ennätysajassa mitä mahtavimpia laivoja, joista kuuluisa Flying Cloud  purjehti 89 päivässä New Yorkista San Fransiscoon.  Ennätys, joka säilyi 135 vuotta.

Reitille San Fransiscosta New Yorkiin olikin sitten paljon hankalampaa ja kalliimpaa saada merimiehiä.  Merimiehille piti maksaa yli kymmenkertainen palkka (n. $150 / kk) ja joskus turvauduttiin ‘shanghaiaamaan’ miehistö (= baareissa juotettiin miehiä ja saatiin nämä allekirjoittamaan sopimukset hakemaan Shanghaista teetä ja silkkiä ja purjehtimaan ne Bostoniin tai Lontooseen ja taas Kap Hornin kautta)

Pakollinen väylä maailman ympäri

Ensimmäiset Kap Hornin ohitukset tapahtuivat siis Atlantilta Tyynellemerelle eli vasten vallitsevia tuulia.  1800-luvun suurilta laivoilta kului usein päiviä tai jopa viikkoja tämän kallion ohitukseen vasten tuulta ja aallokkoa.  Etelä-Amerikan Kordillieerit (eli Andit) pohjoisessa ja Etelämanner lukitsevat ja puristavat matalapaineet kapeaan Draken salmeen kuin suppiloon ja nostavat joskus matalammassa vedessä tsunamin kaltaisia hyöky/roistoaaltoja, jotka voivat nousta 30 metriin eivätkä 10-metriset aallot ole harvinaisia.

Vasta 1800-luvun lopulla havaittiin, että onkin helpompi purjehtia reitti ‘oikeaan suuntaan’ eli lännestä itään Hyväntoivonniemen ja Cap Leeuwinin kautta.

Kap Hornin hyväksyttyyn kiertämiseen ei riitä parin kilometrin melonta tai purjelautailu niemen ohitse eikä turistipassin leimauttaminen majakalla.  Ainoa oikea tapa on purjehtia maileja ja viikkoja tai kuukausia Etelämeren mainingeilla.

Ensimmäinen yksinpurjehtija Kap Hornin ympäri oli norjalainen Al Hansen v. 1934 (idästä länteen), mutta hän haaksirikkoutui Chilen rannikolle.  Ensimmäinen onnistunut yksinpurjehdus maailman ympäri Kap Hornin kautta kuuluu argentiinalaiselle Vito Dumas’lle v. 1942.

Matkaa on jäljellä vielä Kap Hornin jälkeenkin

Luovittuaan viikkoja matalapaineissa, pujoteltuaan aaltojen välissä, horjuttuaan  väsymyksestä ja kolhuista, taisteltuaan kylmää ja tuulta vastaan venettä ohjaten ja tarvittaessa korjaillen voi Kap Horn tuntua todelliselta ulospääsyltä.   Kippari toivoo pääsevänsä läpi mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin itää vielä epäilys: onko Draken salmi rauhallinen vai hornankattila.

Kap Hornin ohituksen jälkeen voi jo henkäistä, mutta vielä ei voi vaihtaa vapaalle. Atlantin osuutta on jäljellä n. 7000 mailia (13000 km) eli yli kolmannes koko purjehduksesta.  Eikä tämäkään osuus ole mitään sunnuntaiseilailua, sillä Argentiinan rannikon sää on vaihtelevaa.  Mutta joka tapauksessa tämä pitkä Atlantin ylitys vie koko ajan parempaan ja kauniimpaan suuntaan.  Eläköön lämpö, enää ei tarvitse hikoilla täysissä varusteissa +3°C:ssa.

Teksti: Pertti Toivonen

Päälähteet: wikipedia ja Vendée Globe